Etelävepsäläisiä    muistiinpanoja

Texti ja kuvat:  Leo Baskin,

© Vepsän Seura  1998-1999

 

 Tulomatka

Etelä-Vepsään on aikaa vaikeaa päästä ellei ole maasto-autoa käytössä; ja kun Vepsän Seuralla ei ole tällä hetkellä tavallista henkilöautoakaan ajokelpoisessa kunnossa meidän oli turvauduttava linja-auton kyytiin. Se on kulussa vain kaksi kertaa viikossa - perjantaisin ja sunnuntaisin ja silloin tupaten täynnä viikonlomana kodeissaan käyskeleviä yläasteen oppilaita, ylioppilaita  sekä kylän eläkkeläisiä, jotka saadakseen jotain virkamiehen leimaa asiapaperiinsa joutuvat asustamaan viikon sukulaistensa luo piirikeskuskaupungissa odottaen seuraava bussikyytiä.

Matka kestää nelisen tuntia pölyistä maantietä pitkin ja sillä aikaa ehtii tutustua kaikkiin, kuunnella kuulumisia vanhoista tutuista ja saada kutsuja asustamaan tutkimusmatkan aikana vähintään kahteenkymmeneen taloon. Vieraanvaraiset etelävepsäläiset tykkäävät sanonnasta:  Ösijad iile kerdaa! (Eihän ole yöpymistä [matkalaisella] mukana, siis olet tervetullut).

 

Lauri Kettusen jäljissä...

Etelä-Vepsän sellaisissa oloissa matkustellessani aina johtuu mieleen vepsäläisten tutkija L. Kettusen muistelmakirja "Tieteen matkamiehenä". Hänen vuonna 1917 tekemänsä samansuuntainen reissunsa ihmeyttää rohkeudellaan. Sitä sadan virstan matka viimeiseltä rautatieasemltta ensimmäiseen etelävepsäsäläiseen kylään hän joutuoi tekemään kävellen syysloassa ja hiihtäen myöhemmin talviaikana.  L.Kettunen ei ole koskaan tavannut vepsäläisiä ennen, vaikka itämerensuomalaisten kielten tutkijana oli kyllä lukenut vepsää teoreettisesti, muttei koskaan kuullut elävää vepsän puhetta. Sitä ensimmäistä tapaamista salokansan edustajien kanssa hän kuvaili elämänsä merkittävänä tapauksena.

...Upottavaa likatietä pitkin monta kymmentä kilometria käveltyään hänen vastaan tuli hevosmiehiä, jotka osoittautuivat vepsäläisiä.     "Ka, ka, sötabad, jotabad verhan" (Kyllä meillä syötetään, juotetaan vierasta) - myöntelivät he Kettusen kysymykseen majoitiumisesta. Tämä ensimmäinen vepsäksi kuulemansa lause sai Kettusta riemuun. Eikä sitä työniloa saanut hänstä pois edes usea hengenvaara.

En tahdo missään nimessä samaistaa niin suurta tiedemiestä kuin Laurti Kettunen  itseääni, mutta en voi olla kertomatta tässä yhteydessä omasta Etelä-Vepsän löytömatkastani.  

Nuorena ylioppilaana päätin käväistä etelävepsäläisissä kylissä, jotka muinaiskulttuuriltaan ovat hyvin omaperäisiä. Muttei ei se niin helppoa ollut neuvostovallan aikoihin, kun tarkempia tietoja vepsäläisalueen sijainnista ei poliittisista syistä ollut mainittu missään - vepsäläisiä ei kansana saanut olla Neuvostoliitossa. Tarkkoja karttoja ei ollut painettu turvallisyyssyistä - vihollinen  muka voi käyttää niitä hyväkseen. Yritin suunnitella matkaani juuri vuosisadanalussa Kettusen piirtämistä kartoista - sekin oli vaivalloista, koska venäläiset käyttävät vepsäläisistä paikkakunnista omankielisiä nimiä ja Kettusen karttaan oli merkitty tietenkin vepsäläisiä paikannimiä. Olen istunut iltoja kaikenmahdollisten maantienkarttojen parissa mutten siltikaan saanut selkoa tulevasta reitistäni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Etelävepsäläinen

Lopuksi lähdin matkalle Pietarin Moskovan rautatieasemalta Uralin suuntaan menevällä junalla, josta jäin Kettusen muistiinpanojen mukaisesti Jefimovan asemalle. Paikalliset venäläisasukkaat kertoivat, että "chuharit" (etelävepsäläiset) asuvat muka seuraavan rautatieasemalta erämaahan päin johtavan tien lopussa. Eräs humalainen autonkuljettaja oli juuri menossa sille asemalle hakemaan lisää viinaa ja melkein väkisin istutti minut kyytiinsä. Vähän pelotti kyllä ajaa auraamatonta talvitietä hänen kanssaan, mutta hän vakuutti juoneensa joka päivä aina ennen ratin taakse menemistä, niin että muka ei pystyy enää raittiina ajamaankaan. Tutustumisemme helpottamiseksi hän kaatoi minullekin lasin viinaa ja kuultuani että olen absolutisti hän sanoi vakuuttuneena "No siis et ole venäläinen, kun kerran et ilmaista juo!"

...Seuraavalta asemalta korpiin vievä tie oli hyvin kapea ja melkein käyttämättömän naköinen. Muitta mutkitta rupesin sitä kävelemään reppu nauhirin ja kameran kanssa selässä. Huolettomana nuorena ei ajattelut talvipakkasta eikä seudun asumattomuutta. Pian pimeni ja tuli niin kylmä , että rupesin melkein juoksemaan. Kartasta ei ollut apua enkä voinut tietä kuinka kaukana ensimmäinen vepsäläinen  kylä on. Tuli yö ja rupesin jo vähän masentumaan - ajellutti, onko yleensä näitä etelävepsäläisiä olemassa, vain ovatko he jääneet tsuudeina vain Sjögrenin ja Setälän kieliopillisiin teoksiin? Tai jos Stalin käski siirtämään ne paikkakunnat pois samalla tavalla kun hävitettiin sukumme Simjärjen kylät kaikkine asukkaineen (5 tuh. hkl.). Silloin  Moskovasta tuli maanalaisen lentokentän rakennussuunnitelmä, jonka sijaintipaikka osui paikkakuntaamme...

Matkani sujui etenpäin muttei mitään elinpaikkaa näkynyt. Päinvastoin, tienvarrelle tulivat rumat hakkuupalstat. Jäin seisoman levähtääkseni ja mietin mitä teen: palaanko takaisin tai jatkan varaallista matkaa tuntemattomuuteen? Joskus metsätietä voi kävellä vuorokausia ja se saattaa äkkiä loppua loitolla olevaan hylättyyn hakkuupaikkaan. Tai jos etelävepsäiset kylät on todella hävitetty ja edessäni on vain kolmesataa kilometria korpimetsää, joka loppuu vasta Äänisen rannalle?

Mutta kaikesta huolimatta päätin jatkaa matkaa ja sen vahvistukseksi piirsin kuusioksalla lumessa: Om heid! (Onpa heitä, etelävepsäläisiä). Ne kaksi yksinkertaista sanaa etelävepsän murteessa palauttivat sydämeeni toivoa ja rohkeutta. Om heid voo! - lausuin itsekseen aika ajalta ja kävelin aina eteenpäin. Sitten sain kuulla moottorin ääntä ja pääsin ison metsäauton kyytiin. Kuljettaja oli vepsäläinen, joka kertoi minun olleen ihan väärällä tiellä, joka kyllä tulee loppujen lopuksi Etelä-Vepsään, mutta kiertelee paljon ennen sitä pitkin vanhoja hakkuupalstoja. Onnen kaupalla hän sattui olemaan  menossa kotiinsa, mutta normaalisti tie ei ole enää käytössä.

Näin pääsin Etelä-Vepsään ja suoraan sanoen rakastuin sen laulumaiseen kieleensä ja itämäisen värikkääseen kulttuuriinsa.

Sen ensämmäsen matkani jälkeen olemme toteuttaneet Vepsän Seurassa paljon avustus-, tutkimus- ja ystävyysmatkoja Etelään, ja nyt kesällä 98 tulin tänne Suomalaisen kirjallisuuden Seuran stipendiattina. L. Kettunenkin kävi aikanaan täällä  saman Seuran myöntämän apurahan nojalla ...

 

Arskahti

 ...No lopuksi läpipölyinen linja-automme saapui Arskahtiin, Etelä-Vepsän eteläisimpään kylään, joka on tämän alueen "pääkaupunki". Aikaisemmin vepsää puhuttiin kylä Arskahtin etelämpänäkin, esim. Pudrinossa (pudr on vepsäksi puuro) muttei nyt, vaikkapa nykyinen Arskahtin Borisovssinasta kotoisin oleva nimismies väittääkin osaneensa jonkin verran vepsää.

Arskaht' alkuperältään on aika salaperäinen nimi kun se ei tarkoita mitään vepsäksi eikä venäjäksi eikä edes saameksi (saamelaisvaikutus tuntuu yhä heikkona substraattina Vepsässä, se linee n. 2000 vuotta vanha). Se kuulunee sen alkueuroppalaisten nimistöön, josta emme tiedä juuri mitään.

Kylä sinänsä oli Kettusen aikoihin ihan tavallisenkokoisena vepsäläiskylänä

Arskahtin koulu myöhäissysksyllä

järvirannalla, mutta 70-luvulla kommunistit teettivät siitä sosialismin maaseudun esimerkkiä, siihen  rakennettiin pari kerrostaloa, lastentarha, lämmityshuone yms. Rivitalojen asuntoihin tuli asumaan vepsäläisiä vanhuksia syrjäkylistä ja kouluun käskettiin kaikki oppilaat pienkylien lopetetuista kouluista. Paikalle tuli myös valkovenäläisiä metsämiehiä ja joitakin venäläisiä, mutta kylän henki on säilynyt vepsäläisenä, vaikka sellaisessa isommassa ja "kulttuurisemmassa" kylässä monien mielestä olisi sopinut käyttää venäjää yleisissä paikoissa.

 

 Maigärv (Majavakylä)

Päätin jatkaa matkaa seuravaan perinteelliseen kylään nimeltään Maigaarv (Majavakylä). Kylän sijainti on erittäin malauksellinen - Lid'-joki juoksee kapeassa laaksossaan kierrellen isohkoja smaragdivärisellä heinällä katettuja hiekkäkumpareita, joissa täysin järjestyksettä seisoo maalaattomia hirsitaloja. Kullakin kumpareella on oma nimi ja erillinen kylä on sen rintreillä - Fedramägi, Maksimmägi, Beloimägi... Fedor, Maksim ja Beloi ovat kylien perustajien nimet. Maigarv on todennäköisesti ollut emokylänä ja nyt vähän niin kuin virallinen yleisnimi koko paikkakunnalle.

 Sieltä meille löytyi majapaikkakin Suvorovan perheen talosta. Isäntäväki on erittäin ystävällinen ja vieraanvarainen heidän osalleen  langenneesta kovasta onnesta huolimatta: pari vuotta sitten heidän talonsa paloi ja jo yliviisikymmentä vuotta täyttyneen Mihail-isännän oli aloitettava kaikki uudestaan. Uusi talo tuli komea ja puhdas, mikä havaintojeni mukaan ei ole niin tyypillistä täällä, etelässä, kuin esim. Äänis-Vepsässä. Tietenkin se on täysin hänen reippaan vaimonsa Marjan ansio, joka hoitaa karjaa, paistaa kurnikoita (kalapiirakka, jonka sydämessä on kokonainen kala pään kera) ja siivoaa koko taloutensa.

Heidän talonssa olen elänyt sitä, mitä en ole kokenut koskaan aikaisemmin, vaikka olen kasvanut Vepsässä: perhejuhla perinteelliseen tapaan. Juuri selaisena kuin olen satoja kertoja sen kuullut vietettävän vuosisadan alussa: hanuri soi sitä varten muunneltuja melostrofi-sävelmiä ja naisäänet laulavat lyhyitä lauluja samalla lailla kuin he tekivät kuusikymmentä vuotta sitten nuorina tyttöisinä käydessään pitkinä talvi-iltoina nuorison istujaisissa. Arvokkainta minulle oli se, ettei se juhla ollut lavastettu tutkijoiden pyynnöstä vaan se oli asukkaiden luonnollinen tapaa pitämään hauskaa. Pöydän takana istuminen, laulaminen, vitsikäs keskusteleminen ja välillä ryppäileminen kesti pitkään yli puoli yötä. Juhlan syynä oli paikallinen prasnik - stroicam päiv - jolloin kaikkien etelävepsäläisten kylien väki kokoontuu Polushien kylän sijalle. Maigärven ja Pozharischan puolimatkalla (n. 4 kolometria kumpaankin päähän) sijaitseva Polushi ei koskaan ollut kylänä, jossa asutaan. Se on ollut vain kirkonkylänä ja aiemmin - pakanallisena pyhyyspaikkana, pyhän kuusilehdon temppelinä. Vielä pari vuotta sitten kuivaa katajapuunrunkoa sai nähdä kalmiston edustalla. Sen juurille uhrattiin härkiä ja myöhemmin haudattiin ristimättömiä vauvoja. Kuvasta näkyy kirkon olevan raunioilla, mutta koko Etälä-Vepsän haudat hoidetaan Stroican päivänä. Samoin kuin Länsi-Euroopassa Joulun ajaksi muulloin hajallaan asuvat perheet pitävät vältämättömänä velvollisuutenaan käydä täydellä koolla sukunsa juurilla.

 

Pozharisch

... Seuravaana päivänä lähdimme kävelemään eteenpän isoa tietä pitkin kirkonkylään päin - määräpaikkana Kortlahden syrjäkylä, johon kuulemma ei ole autotietä ja liene mahdollsta päästä vasta kesällä kuivalla säällä.

Kylä kiinnosti erikoisesti kun syrjäisen sijantinsa vuoksi siellä lienet säilyneet itkuvirsien taidot. Sitä totesi myös Lauri Kettunen, joka kurkistettuaan sinne vain uteliaisuudestaan jäi kuitenkin viettämään kokonaista talvea vuonna 1918. Juuri tässä siihen aikaan vilkaassa  kylässä asumiselle on varattu keskeinen paikka "Tieteen matkamiehenä"- kirjassa, jonka Kortlahden kappaleita lukee jännittävässä tahdossa.

Pozharisch Kortlahden polulta

Käveltyämme muutaman kilometrin isoa tietä pitkin käännyimme kujaan ja pian saavuimme Pozharissan kylään. Siitä alkaa se Kortlahden polku. Oikeastaan Pozhariss on venäjänkielenin nimi, joka tarkkoitta "tulipalon sija". Ehkä se tulipalo on todellisuudessakin tuhonnut kylän joskus parisataa vuotta sitten ja venäläisten kirjureiden suusta (tai kynästä) se sana tarttui vepsäläisperheisiin, joita kehoitettiin uudeltiasuttamiseen.

 Pozharissassa jöimme "chajuja" erään leski-akan talossa ja levähdimme siellä vähän (tällä kerta matkan seuralaisena oli englantilainen rouva, Pamela Ward, Vepsän seuramme monivuotuinen jäsen ja vepsäläisten innokas avustaja).

Emäntä  laulamassa

Jo lähtiessämme emäntä äkkiä innostui kertomaan nauhuriini     () virsiä sekä laulamaan (   ) joitakin nuoruutensa lauluja, joita sävelmällisesti olen luonnehtinut vepsäläiseksi melostrofiksi. Melostrofi on todennäköisesti saamelaisilta lainattu laulamisintonaatio, joka luontomaisella  primitiivisella surullisuudellaan aina vie ajatuksiani johonkin Uralin taakse maantieteellisesti ja viiden tuhannen vuoden perään ajallisesti. Mutta kumma kyllä se vaatimattoman kaunis ikivanha sävelmä on monesti palauttanut minuun elämän iloa - olen digitaalisoinut pienehkön pätkän ja syöttänyt taskutietokoneeseeni, joka on  kaikkiaalla mukanani. Joskus kun olen kaukana Vepsästä, ihan eri maailmassa (Länsi-Europassa yms) kuuntelen sitä kun käy ikävää kotia. En halua kehua, mutta usein olen valmis vaihtamaan koko sen kehittyneiden maiden taloudellinen loiste vaatimattomaan vepsäläiseen hirsitaloon. No jääköön...

 

 Kortlahti

Kolme kilometria metsäpolkua tuntuivat pelkältä nautinnolta ja lopuksi silmiemme eteen avautui vihertävä avara pelto, jonka keskiosassa seutu kohosi vähän tarjoten ihana paikka muutamalle hirsitalolle. Tunsin tosiriemua tunnossani että lopuksi pääsin tänne. Ainahan se kylä jäi kulkureittieni sivulle. 

Kiipesimme rinnettä ylös ja astuimme kylään sisään. Oikeastaan tallella oli vain kylänaukion tai keskuksen tapainen paikka, jossa täysin suunnitelmättömästi sijoitettuina sesoi muutama pirtti. Kanta-asukkaita kylästä löytyi vain kolme perhetta: yksinäinen mummo alamäessä, kaksi vanhaa leskisisarusta ja heitä vastapäätä omassa pirtissään iäkkäs aviopari - talon isäntä just ainoa "sulhonen" koko kylän tytöille - miten kyläläiset leikkien sanovat. Kaikki muut nuoremmat kylän asukkaat ovat eri aikoihin jättäneet kotikylään. Nyt he asuvat kuka mihinkin sattui (tai onnistui) tarttumaan - jotkut Pozharissassa, muut Arskahtissa, Tihvinällä tai jopa Pietarissa ja Moskovassa asti. Tämä aikuisen lapsen suurkaupungissa asuminen näyttää olevan hänen vanhemmilleen parhaana lohdutuksena vanhoilla päivillään. Kesäisin kylässä käyskelivät sen lisäksi kesämökeillään  venäläinen perhe ja juutalaisukko, joka poikamiehenä kaveraa "sulhosen" kanssa. He käyvät yhdessä kalassa eikä kulttuurin, kielen ja uskonnon ero näytä olevan esteenä tässä ystävyydessä.  Kävimme kaikissa taloissa valokuvaamassa ja nauhoittamassa emmekä pystyneet selviytymään pois naapuritaloonkaan  ilman perinteellistä teejuontia, vaikka pirttien välinen etäisyys on korkeintaan sata metriä.

Silmään oli pistänyt aika epätavallinen arkkitehtuuri - rakennustyyppejä huomattavan enemmän naapurikyliin verrattuna. Rakentajat tuntuivat antaneen mielikuvitukselleen täysin rajatontaa valtaa ja ihmeytti kuinka luovasti he ovat sovittaneet tarpeensa luontoon. Jotkut talotyypit olen tavannut vain Etelä-Virossa tai Vatjassa. Ehkä vielä yksi todiste etelävirolaisten ja etelävepsäläisten yhtäläisyydestä...

 

(jatkuu)